Näin minusta tuli värianalyytikko ja värianalyysikouluttaja

Minun tarinani siitä, miten yhden pellavatunikan väri johdatti minut kohti työtä, jota en olisi koskaan osannut kuvitella tekeväni.

Kun muistelen aikuisuuttani, minusta tuntuu, että olen ollut aina vähän hukassa itseni kanssa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Kamppailin parikymppisenä masennuksen kanssa, ja luulen, että siinä samalla jotenkin kadotin yhteyden itseeni. En oikein tiennyt, kuka tai millainen olin, tai millaiset asiat olivat minua varten.

Se näkyi myös pukeutumisessani.

Ihailin ihmisiä, joilla oli selkeä oma tyyli. Sellaisia, jotka näyttivät tietävän täsmälleen, millaisissa vaatteissa he viihtyivät. Eikä heidän tyylinsä tarvinnut olla edes sellainen, josta itse pidin. Ihailin ennen kaikkea sitä, että joku tuntui TIETÄVÄN, kuka hän on. Ja osasi jotenkin tuoda sitä omaa sisintään näkyväksi myös pukeutumisensa kautta.

Minä en osannut.

Ostin vaatteita, jotka näyttivät muiden päällä upeilta, mutta minun ylläni ne tuntuivat jotenkin vääriltä. Enkä oikein koskaan ymmärtänyt, miksi.

Kaikki alkoi yhdestä pellavatunikasta

Eräänä päivänä olin ostanut yli sata euroa maksavan pellavatunikan. Se oli näyttänyt mainoksen mallin päällä niin upealta. Olin ihastunut siihen niin paljon, että olin valmis maksamaan siitä itselleni aika suuren summan rahaa.

Kun tunika saapui, sovitin sitä innoissani. Ja otin pois. Sovitin uudelleen. Ja otin taas pois.

Jokin siinä sai minut tuntemaan oloni vääräksi. En osannut selittää tunnetta, mutta tiesin, etten halunnut lähteä siinä tunikassa ihmisten ilmoille. Mietin, mikä ihme siinä oikein oli. Voisiko se olla väri?

Mutta miten ihmeessä se voisi olla väri, kun kyseessä oli kaunis, viileä vaaleanpunainen? Minähän rakastin sitä väriä! Mutta miksi en sitten halunnut pukeutua siihen?

Nykyään tiedän vastauksen. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan.

Mutta tuo pieni, arkinen hetki jäi vaivaamaan minua. Olin kokenut tämän saman tilanteen niin monta kertaa aiemmin ja olin lopen kyllästynyt siihen, etten osannut hankkia itselleni vaatteita, joissa viihdyn. Halusin ymmärtää, mistä oikein oli kyse.

Ehkä minusta pitäisi tulla Kainuun ykkösvärianalyytikko?

Päädyin siihen, että asia ratkeaisi jos menisin värianalyysiin. Asuin silloin Kainuussa ja aloin etsiä alueelta värianalyytikkoa. Halusin mennä sellaiselle ihmiselle, joka olisi työssään huippuhyvä. Sellaiselle, jonka ammattitaitoon voisin luottaa.

Selasin sosiaalista mediaa ja etsin tietoa, mutta en löytänyt ketään, jonka markkinointi olisi saanut minut vakuuttumaan siitä, että juuri hänelle haluaisin mennä. Siihen aikaan värianalyysi ei ollut vielä suuressa suosiossa Suomessa.

Ja sitten mieleeni juolahti kummallinen ajatus.

Entä jos minun kuuluisi olla Kainuun ykkösvärianalyytikko?

En tiedä vieläkään, mistä se ajatus tuli.

Minulla ei ollut kokemusta värianalyyseistä, eikä minkäänlaista suunnitelmaa ryhtyä yrittäjäksi. Olin vakituisessa valtion virassa, ja elämäni oli siinä mielessä vakaalla pohjalla.

Mutta jokin ajatuksessa innosti minua valtavasti. Aloin etsiä koulutuksia ja lopulta ilmoittauduin värianalyysikoulutukseen. En silloin tiennyt, miten paljon tuo päätös tulisi muuttamaan elämääni.

Ensimmäiset asiakkaat eivät tulleet helposti

Olin koulutuksesta aivan innoissani. Värit kiehtoivat minua, ja erityisesti rakastin sitä hetkeä, kun sain olla asiakkaan kanssa kasvotusten ja etsiä hänelle sopivia sävyjä. Aloitin värianalyysien tekemisen sivutoimisena yrittäjänä virkatyöni ohella.

Olin varma, että kunhan ihmiset vain löytäisivät palveluni, he varmasti kiinnostuisivat siitä yhtä paljon kuin minäkin ja kalenterini täyttyisi unelma-asiakkaista. Mutta eihän se ihan niin mennyt.

Asiakkaita oli alussa todella vaikea saada. Sometilini auttoi vähän, mutta muistan edelleen yhdenkin talvisen päivän, kun ajoin kovassa pakkasessa 45 kilometrin päähän tekemään värianalyysiä yhdelle ainoalle asiakkaalle.

Ei siinä ollut taloudellisesti mitään järkeä. Mutta minä olin päättänyt onnistua. Kuuntelin autossa Voyage Voyage -kappaletta ja haaveilin siitä, että tällä matkalla olen menossa oikeaan suuntaan ja jonain päivänä kalenterini olisi täynnä värianalyysiasiakkaiden ajanvarauksia.

Voin edelleen melkein tuntea sen hetken. Talvisen tien, auton lämmityslaitteen hurinan ja sen ihmeellisen kutinan vatsanpohjassa, joka kertoi minulle, että unelmani toteutuu, vaikka siinä hetkessä todellisuus näytti ihan muuta. Haaveilin elämästä, jossa saisin tehdä värianalyysejä työkseni. En vain tiennyt, miten sinne pääsisin.

"Ajattele tätä vaikka harrastuksena. Harrastukset maksaa."

Ensimmäisen yrittäjävuoteni jälkeen kirjanpitoni näytti pitkää miinusta. Olin tehnyt kokopäivätyön ohella kovasti töitä unelmani eteen, käyttänyt ison summan rahaa koulutukseen ja tarvikkeisiin, opetellut markkinointia ja yrittänyt kaikin keinoin saada asiakkaita.

Ja silti olin tehnyt tappiota. Muistan, kuinka itkin miehelleni, ettei tästä tule koskaan yhtään mitään. Sanoin, että lopetan koko homman. Olin niin pettynyt. Olin kuvitellut, että jos teen tarpeeksi töitä ja yritän parhaani, kyllä se siitä lähtee. Mutta aina ei lähde.

Mieheni kuunteli minua ja sanoi sitten jotain, minkä muistan varmasti loppuelämäni.

"Sä oot joka kerta niin hyvällä tuulella, kun tuut tekemästä värianalyysejä. Ajattele tätä vaikka harrastuksena. Harrastukset maksaa."

Se oli niin yksinkertaisesti sanottu. Ja samalla juuri sitä, mitä siinä hetkessä tarvitsin. Minun ei tarvinnutkaan vielä onnistua taloudellisesti. En aloittanut värien parissa muutenkaan rahan takia. Yrittämisen sivutoimisuus antoi mahdollisuuden jatkaa tekemistä ikään kuin harrastuksena. Niinpä jatkoin.

Mutta sitten jokin alkoi tuntua väärältä

Vähitellen aloin saada lisää asiakkaita ja kokemusta värianalyysien tekemisestä. Sitten minulle alkoi tulla kummallinen olo. Yritin aina selittää asiakkailleni parhaani mukaan, miksi päädyin analyysissä tiettyyn lopputulokseen. Halusin, että asiakas ymmärtäisi, mitä hänen kasvoillaan tapahtuu eri värien vaikutuksesta.

Mutta huomasin, etten osannut perustella kaikkea edes itselleni. Samalla olin alkanut kyseenalaistaa omaa värianalyysitulostani.

Minulle oli koulutuksessa kerrottu, että kevään värit ovat minulle parhaat. Olin hyväksynyt tuloksen ilmaan minkäänlaista kyseenalaistamista, koska ajattelin, että kouluttaja varmasti tiesi paremmin. Olin alkanut pukeutua kirkkaanvihreään ja koralliin ja jättänyt pois omia vanhoja lempivärejäni, kuten oliivinvihreän ja terrakotan.

Ja vähitellen huomasin jotain aika surullista. Olin lähtenyt etsimään värianalyysistä vastauksia siihen, millaisissa väreissä minä viihtyisin. Mutta olinkin alkanut pukeutua väreihin, joihin en tuntenut samanlaista yhteyttä kuin omiin vanhoihin suosikkeihini.

Olin antanut jonkun ulkopuolisen määritellä, mikä minulle sopii ilman yhteyttä itseeni. Juuri senhän olin halunnut alun perin selvittää itse. Joku tuntui olevan pahasti ristiriidassa.

Myöhemmin selvisi, että syksyn värit ovat minulle harmonisimmat. Ja se onkin ihan oma tarinansa, josta kerron myöhemmin lisää.

En voinut jatkaa tekemällä jotain, mikä tuntui väärältä

Koin jo tuolloin olevani hyvin herkkä huomaamaan, jos jokin asia on ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Ja nyt arvonavigaattorini hälytti todella kovaa.

Rakastin värejä. Rakastin asiakaskohtaamisia. Rakastin sitä, että sain auttaa ihmisiä. Mutta tapa, jolla tein värianalyysejä, ei tuntunut enää täysin oikealta.

Yön pimeinä tunteina mietin, mitä ihmettä tekisin. En halunnut lopettaa, mutta en myöskään voinut jatkaa samalla tavalla. Kunnes vähitellen ymmärsin, mistä homma kiikasti.

Minun piti ottaa asiakas paremmin huomioon värianalyysin aikana.

Värit ovat valtavan henkilökohtainen asia. Niihin voi liittyä muistoja, mieltymyksiä, tunteita ja kokemuksia. Jokin väri voi tuntua turvalliselta ja tutulta. Toinen voi muistuttaa jostain ihanasta hetkestä, jolloin tunsi itsensä kauniiksi.

Miten minä voisin asiantuntijana vain sanella toiselle ihmiselle, mitkä värit hänelle sopivat ja mitkä eivät? Ja vielä ilman, että osaisin perustella lopputuloksen hänelle riittävän selkeästi.

En halunnut, että kukaan lähtisi minun värianalyysistäni kotiin ja kokisi joutuvansa luopumaan väreistä, joita rakastaa. Halusin tehdä värianalyysejä tavalla, jossa asiakas saa olla mukana löytämässä omia värejään. Ja jossa hän voi luottaa paitsi minun ammattitaitooni, myös omaan värisilmäänsä ja tuntemuksiinsa.

Aloin etsiä vastauksia. Ja niitä puuttuvia palasia.

Aloin opiskella lisää väreistä. Tutustuin 12-jaolliseen ja myöhemmin 16-jaolliseen värianalyysiin, joka avasi minulle aivan uudenlaisen maailman.

Yhtäkkiä moni asia, jota olin aiemmin ihmetellyt, alkoi saada selityksensä. Opin luonnollisesta harmoniasta. Ymmärsin, ettei pelkkä neljän vuodenajan järjestelmä antanut minulle riittävästi vastauksia kaikkiin kysymyksiin, joita olin työssäni kohdannut.

Samalla aloin etsiä uusia värianalyysikankaita. Halusin laadukkaat, toimivat työvälineet, joiden avulla voisin havainnollistaa asiakkaalle sävyjen eroja mahdollisimman selkeästi. Ja halusin myös uudenlaiset väriviuhkat.

Silloiset värikartat tuntuivat minusta epäkäytännöllisiltä ja vanhanaikaisilta. Haaveilin kauniista, laadukkaista värikartoista, joita asiakkaat oikeasti haluaisivat käyttää arjessaan.

Googlettelin sopivia tuotteita lähes joka ilta. Minulle oli tärkeää myös se, että tuotteet olisi valmistettu eettisesti ja että tietäisin, mistä ne tulevat. Mutta sopivia vaihtoehtoja ei tuntunut löytyvän mistään.

Kunnes eräänä iltana törmäsin nettisivustoon, jossa näytti olevan juuri sellaisia kankaita, joita olin etsinyt. Ongelma oli vain se, että sivusto näytti silloin vähän epäilyttävältä. En tuntenut yritystä, enkä oikein tiennyt, uskaltaisinko tilata. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja tilasin monen sadan euron edestä kankaita.

"Mitä jos se onkin joku huijausfirma?"

Maksuvaiheessa tuli ongelmia ja tietenkin aloin heti epäillä pahinta. Mitä jos olin juuri menettänyt monta sataa euroa? Mitä jos koko yritystä ei edes ollut olemassa?

Itkin jälleen miehelleni. Hän rauhoitteli minua ja sanoi, ettei meidän elämämme muutamasta satasesta kaatuisi, vaikka rahat menisivätkin hukkaan. Onneksi kankaat lopulta saapuivat.

Ensin en ollut niistä edes kovin vakuuttunut. Olin odottanut niin paljon, että ehkä kuvittelin tuntevani heti jotain suurta ihastusta. Mutta pikkuhiljaa aloin ymmärtää, miten monipuoliset ja toimivat kankaat minulla olikaan käsissäni. Vähitellen rakastuin niihin. Ja mikä tärkeintä, ne auttoivat minua tekemään värianalyysejä tavalla, joka tuntui viimein oikealta.

Yritykseni tilille jäi 82 euroa

Kun olin löytänyt sopivat kankaat, päätin tilata samalta toimittajalta myös neljän vuodenajan väriviuhkoja. Olin ajatellut, että voisin laittaa niitä omaan verkkokauppaani myyntiin. Siinä vaiheessa minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että värianalyysituotteiden myynnistä voisi joskus tulla merkittävä osa yritystoimintaani. Halusin vain tarjota laadukkaita tuotteita, joista itse pidin.

Mutta sitten selvisi tuotteiden minimitilausmäärä. Joutuisin tilaamaan viuhkoja usealla tuhannella eurolla. Minulle se oli aivan valtava summa. Olin tehnyt pitkään töitä saadakseni toiminimeni tilille edes jonkin verran rahaa. Ja nyt olin aikeissa käyttää lähes kaiken yhteen ainoaan tilaukseen. Pohdin päätöstä pitkään. Lopulta uskalsin tilata.

Yritykseni tilille jäi 82 euroa. Muistan tuon summan edelleen.

Ja arvaatte varmaan, mitä tein? Itkin taas miehelleni. Kysyin, onko tässä yhtään mitään järkeä. Mitä jos kukaan ei ostakaan niitä viuhkoja? Mitä jos olen juuri tehnyt elämäni typerimmän päätöksen? Minua pelotti aivan valtavasti. Mutta samalla ajattelin, että jos en koskaan uskalla kokeilla, en myöskään koskaan saa tietää, mitä tästä voisi tulla.

Sitten tapahtui jotain, mistä olin vain haaveillut

Kun viuhkat saapuivat, laitoin ne verkkokauppaani myyntiin. Ja ne myytiin kaikki ja tarvittiin vielä lisääkin. En meinannut uskoa sitä todeksi. Asuntoomme alkoi ilmestyä laatikoita täynnä väriviuhkoja. Asuimme silloin kerrostalon toisessa kerroksessa, eikä talossa ollut hissiä. Mieheni kantoi painavia laatikoita postista kotiin ja minä paketoin tilauksia olohuoneemme nurkkauksessa.

Muistan edelleen, miten kiitollinen olin. Ei meillä ollut hienoa varastoa, toimitiloja tai suuria suunnitelmia. Oli vain meidän kerrostalokolmion olohuone, kasa pahvilaatikoita ja minä, joka olin aivan ihmeissäni siitä, mitä oli tapahtumassa.

Olin uskaltanut tehdä jotain, mikä oli tuntunut itselleni ihan hullulta. Ja se oli onnistunut! Tunsin valtavaa kiitollisuutta, erityisesti miestäni kohtaan. Hän oli kuunnellut epäilyjäni, lohduttanut minua lukemattomia kertoja ja uskonut minuun silloinkin, kun minun oli vaikea uskoa itseeni. En tiedä, olisinko koskaan uskaltanut edetä niin pitkälle ilman hänen tukeaan.

Uskalsin jättää vakituisen virkani

Samoihin aikoihin elämässäni tapahtui jotain todella suurta. Irtisanouduin vakituisesta valtion virastani. Työstä, joka oli tarjonnut minulle turvaa, säännölliset tulot ja ennustettavan arjen ja maailman parhaat työkaverit. En tehnyt päätöstä kevyesti. Olinhan nähnyt jo yrittäjyyden senkin puolen, jossa tekee valtavasti töitä ilman, että siitä jää käteen juuri mitään.

Mutta samalla olin löytänyt jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut työelämässä samalla tavalla. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Tunsin olevani vapaa. Sain tehdä kaikki päätökset itse eikä minun tarvinnut kysellä kenenkään lupaa mihinkään.

Lisäksi minulla oli valtava halu oppia lisää, kehittyä ja rakentaa jotain täysin uutta ja omaa. Aloitin päätoimisena yrittäjänä. Tein värianalyysejä, myin värianalyysituotteita ja aloin myös kouluttaa uusia värianalyytikoita.

Vähitellen kaikesta siitä, mitä olin opetellut, epäillyt ja kokeillut, alkoi muodostua oma tapani tehdä värianalyysejä ja sain kouluttaa samaa värianalyysimetodia myös muille. Sellaista metodia, jossa minulle oli tärkeintä asiakkaan kohtaaminen, värien ymmärtäminen ja se, ettei ketään laiteta valmiiseen muottiin.

Tästä ajattelusta kasvoi Moodcolors.

Ehkä kaikkein tärkeintä ei sittenkään ollut löytää oikeita värejä

Kun mietin tätä matkaa jälkikäteen, liikutun siitä ajatuksesta, josta kaikki alkoi. Olin ihan tavallinen työssäkäyvä äiti ja vaimo, joka ei oikein tiennyt, kuka on. Joka katseli muita ja ihaili sitä, miten luontevasti he osasivat olla omia itsejään. Joka osti kerta toisensa jälkeen kaapin täyteen vaatteita, jotka jäivät pitämättöminä roikkumaan henkareihin, kunnes tuli aika laittaa ne eteenpäin.

En olisi silloin voinut kuvitellakaan, että se pieni ihmetys vaaleanpunaisen pellavatunikan epäsopivuudesta johtaisi minut vielä yrittäjäksi ja värianalyysikouluttajaksi. Enkä varsinkaan sitä, että joskus saisin auttaa muita ihmisiä löytämään värejä, joissa he tuntevat olonsa omaksi itsekseen.

Minulle värianalyysi ei ole koskaan ollut pelkästään kysymys siitä, mikä väri saa ihon näyttämään heleämmältä tai silmät kirkkaammilta. Toki nekin asiat ovat osa sitä. Mutta minulle siinä on jotain paljon henkilökohtaisempaa.

Se on mahdollisuus pysähtyä hetkeksi itsensä äärelle. Tutkia, mistä oikeasti pitää. Huomata, mikä tuntuu omalta. Ja ehkä myös vähän kyseenalaistaa niitä käsityksiä, joita on vuosien varrella oppinut itsestään.

En ajattele, että värianalyysi voisi kertoa ihmiselle, kuka hän on. Mutta parhaimmillaan se voi auttaa löytämään jotain sellaista, mikä on ehkä ollut pitkään piilossa. Jotain sellaista, joka on aina ollut osa sinua.

Minä en halua kertoa sinulle, millainen sinun pitäisi olla. Haluan auttaa sinua löytämään värejä, joissa sinun on hyvä olla juuri sellaisena kuin olet.

Jos olet tällä hetkellä vähän hukassa itsesi kanssa, haluan sanoa sinulle yhden asian. Sinun ei tarvitse tietää juuri nyt, kuka olet tai mitä haluat loppuelämältäsi.

Ei minunkaan tarvinnut. En löytänyt omaa suuntaani yhtenä suurena oivalluksena.

Se löytyi vähitellen. Uteliaisuudesta, kokeiluista, epäonnistumisista, itkuista ja siitä pienestä kutinasta vatsanpohjassa, jolloin oma suunta tuntui oikealta.

Joskus elämä voi lähteä aivan uudenlaiseen suuntaan ihan vain siksi, että uskaltaa pysähtyä ihmettelemään, miksi yksi vaaleanpunainen pellavatunika ei tunnukaan omalta.

🤎

Marika